Yhteiset pelitavat maajoukkueille

Veikkaaja-lehdessä kirjoitettiin, että on aika aloittaa suomalaisen pelitavan rakentaminen sekä käynnistää keskustelua siitä millaista jalkapalloa meidän olisi pelattava aina A-maajoukuueesta alaspäin.

Mikäli maajoukkuetoiminnan tarkoituksena on kehittää pelaajia A-maajoukkuetta varten, pitäisi tietenkin opettaa muiden maajoukkueiden pelaajille A-maajoukkueen pelitapa. Edellytyksenä on tietenkin, ettei A-maajoukkue vaihda pelitapaa joka kerta kun vaihdetaan valmentajaa. Siihen ei pitäisi olla varaa, sillä juniorimaajoukkueissa pitäisi harjoittaa pelaajia toimimaan joukkueena. Mikäli osataan pelata jalkapalloa yhdellä tavalla, opitaan helpommin pelaamaan toisella. Yksilöiden ominaisuuksia pitää kehitellä muualla, missä siihen on enemmän aikaa.

Pitkiä analyysejä ei tarvitse saadakseen esille A-maajoukuueen vahvat ja heikot puolet tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa. Suomi kohtaa usein vastustajia, jotka ovat teknisesti parempia. Fysiikka on vahvuutemme. Joukkueena pelaaminen voisi sitä olla. Vastustajissamme on kuitenkin suuria eroja. Samalla tavalla ei voi pelata esim. Venäjää kuin Liechtensteinia vastaan. Siksi tarvitaan kaksi pelitapaa tietyillä yhtäläisyyksillä. Aika on kortilla maajoukkuetoiminnassa, joten on pystyttävä vaihtamaan pelitavasta toiseen mahdollisimman vähillä siirroilla. Lisäksi pitää tietenkin olla helppoa tehdä taktisia muutoksia ottelun aikana riippumatta pelitavasta.

Puolustuspelissä on jo perusta olemassa, kun kaikki maajoukkueet pelaavat aluepuolustusta. Missä prässääminen aloitetaan, riippuu monesta tekijästä, jotka muuttuvat ottelun aikana. Mutta pelitapaan pitäisi kuulua, minne vastustajan hyökkäyksiä yritetään ohjata, jotta puolustuspeli toimisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Hyökkäyspelissä saavutetaan paras mahdollinen tulos parempia joukkueita vastaan nopeilla hyökkäyksillä usein keskialueen ohi tai yli. Kaksi hyökkääjää mahdollistavat huomattavasti enemmän taktisia ratkaisuja kuin yksi. Pelaaminen kolmella hyökkääjällä sopii parhaiten joukkueille, jotka ovat ylivoimaisia vastustajiinsa nähden. Muuten kolme hyökkääjää paperilla muuttuu usein yhdeksi käytännössä.

Huonompia joukkueita vastaan, missä pallohallinta on suurempi, tulisi hyökkäyspelin edelleen perustua nopeisiin hyökkäyksiin, mutta usein keskialueen kautta ja suuremmalla pelileveydellä. Pelijärjestelmä, jota moni kutsuu numeroleikiksi, olisi molemmissa tapauksissa 4-1-3-2. Huonompia joukkueita vastaan tulisi laitimmaisten keskikenttäpelaajien vastata suuremmasta pelileveydestä tai tehdä tilaa hyökkäävälle laitapuolustajalle. Pelitavasta riippumatta ovat erikoistilanteet, erityisesti kulmapotkut, vahva ase hyökkäyspelissä. Vaihtoehtoja pitää tietenkin harjoitella paljon.

Tämä on tilanne tällä hetkellä ja se muuttuu, kun A-maajoukkueella on taitavampia pelaajia käytössään. Jari Litmasen kaltaisia tähtiä ilmestyy harvoin suomalaisessa jalkapallossa. Aikaisemmin koko joukkueen hyökkäyspeli pyöri kokonaan hänen ympärillään. Mutta tällainen pelaajatyyppi tarvitsee usein taakseen kaksi puolustavaa keskikenttäpelaajaa. Vaikka hän on nähnyt parhaat päivänsä pelaajana, on hän terveenä hyödyllinen pelikentällä erityisesti tilanteissa, kun Suomi vie peliä. Monipuolisilla kansainvälisillä kokemuksillaan hänellä pitäisi olla loistava tulevaisuus valmentajana.

Kansainvälinen menestys vaatii tehostettua nuorisotoimintaa

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin juniorivalmennuksen heikosta tasosta ja todettiin, että Palloliiton uusi Jalkapallon nuoristoimintalinja on parempi kuin vanha, muttei riittävästi.

Vanhempi versio sisälsi kummallisuuksia, joita on pidettävä lähinnä painovirheinä. Koska on olemassa piirijoukkueita C-14 pojille ja maajoukkue C-15 pojille, täytyy kai seuroissa alkaa kiinnittää huomiota joukkueena pelaamiseen, ennenkuin pelaajat ovat 16-20 vuoden iässä tai suositella tasoryhmien käyttöönottamista aikaisintaan C-juniori-iässä.

Peliajan suhteen on myös kummallisia ajatuksia. Selvää on, että kaikkien jotka harjoittelevat, pitää saada pelata. Mutta jos joku ei harjoittele säännöllisesti tai on poissa harjoituksissa ilman sovittua pätevää syytä (koulu, toinen urheilulaji, perhetapahtumat ym.) eikä tee parhaansa harjoituksissa, on tämä otettava huomioon - mitä peliaikaan tulee - jo nuoremmissa ikäluokissa. Tunnollisuudesta on aina palkittava. Mikäli asia hoidetaan oikein, tämän pitää johtaa siihen, että kaikki tulevat yhtä tunnollisiksi.

Kuitenkin on väärin yrittää hinnalla millä tahansa saada lapsia ilman todellista kiinnostusta pelaamaan jalkapalloa vain, jotta pelaajien lukumäärä kasvaa. Uusi nuorisotoimintalinja on laaja. Se on hyvä pohja tasaisin välein tapahtuvaa arvostelua ja jatkuvaa parannusta varten. Tärkeintä on asioiden edistäminen käytännössä. Mikäli tavoitteena on saavuttaa kansainvälistä menestystä tulevaisuudessa, on tehostumista tapahduttava.

On itsestään selvää, että pelaajat kehittyvät parhaiten, mikäli he saavat harjoitella ja pelata sellaisten pelaajien kanssa, jotka ovat samalla kehitystasolla jalkapallossa. Tasoryhmitys, missä eri-ikäiset pelaajat harjoittelevat ja pelaavat yhdessä, on siksi itsestäänselvyys. Yhtä itsestään selvää on pelaajien ryhmitys taidon perusteella samanikäisten pelaajien joukkueharjoituksissa. Kaikki voivat harjoitella samaa asiaa ja vaikeusastetta voidaan helposti soveltaa muuttamalla tempoa, etäisyyttä ja alueita. Jokaisen harjoituksen pitää olla sopivan vaativa, sisältäen paljon onnistuneita suorituksia, jokaiselle pelaajalle. Silloin kaikilla on hauskaa.

Erilaisia käsityksiä vallitsee, missä iässä sillä hetkellä parhaat pelaajat kootaan samaan joukkueeseen. Palloliitto suosittelee sellaisten tasojoukkueiden käyttöönottamista aikaisintaan, kun pelaajat ovat 12-15 vuoden iässä. On tiedettävä, mihin haluaa päästä ja toimittava sen mukaisesti. Mikäli tosissaan halutaan saavuttaa kansainvälistä menestystä tulevaisuudessa, pitää lasten parasta oppimisikää hyödyntää paremmin. Ei voida vuodesta toiseen todeta, että pätevistä valmentajista lapsia varten on suuri pula ja olla ottamatta käyttöön asian muuttamiseen tarvittavat keinot.

Ainakin suurseuroilla pitäisi olla resurssit palkata päteviä valmentajia lapsille. Pätevillä valmentajilla on järkevää muodostaa tasojoukkueita monipuolisen jalkapalloleikkikoulun jälkeen, kun pelaajat ovat 9 vuoden iässä. Riippuen lasten kehityksestä jalkapallossa, on mahdolliset muutokset tapahduttava jokaisen kauden jälkeen. Hyvä yhteistyö pienempien seurojen kanssa on välttämätöntä, jotta lapset saavat aina harjoitella ja pelata heille parhaiten sopivassa ympäristössä. On uskallettava nähdä mahdollisuudet, eikä työntää päätä pensaaseen.

Pihajalkapallo kavereiden kanssa kotinurkissa on harvinaista nykyään. Pätevien valmentajien avulla, jotka opettavat kiinnostuneita lapsia pelaamaan jalkapalloa, muodostuu nopeasti joukkueita, joissa vallitsee hyvä toveruus. Kokenut valmentaja näkee parhaiten, kenellä on edellytyksiä tulla hyväksi jalkapalloilijaksi. Hän tietää, mitä se käytännössä merkitsee, kun samanikäisten lasten välillä on monen vuoden ero fyysisessä kehityksessä, koska hän on jo kauan huomioinut tämän harjoittelun suunnittelussa ja suorituksien arvostelussa.

Sitävastoin kukaan ei voi varmuudella sanoa, kenestä lopulta tulee hyvä. Kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Siksi on parasta ottaa päivä kerrallaan ja aina motivoida lapsia parhaalla tavalla. On tietenkin pelattava otteluita samanlaisia joukkueita vastaan. Pelaajakoulutuksen tavoitteenahan ovat ottelut, missä nähdään mitä osataan. Sitävastoin ei pitäisi korostaa ottelutulosta liikaa. Muutoin on olemassa riski, että otetaan askel takaisin kohti surullista aikaa, jolloin isokokoiset pelasivat ja pienikokoiset istuivat penkillä, kun nappulajalkapallossa taisteltiin Suomen mestaruudesta.

Seuran koosta riippumatta sillä on oltava käytännössä toimiva pelaajakoulutussuunnitelma. Jokaisen pelaajan on tekniikka- ja peliharjoitteissa jaksoittain harjoiteltava taitoja, joita he voivat käyttää otteluissa. Mikäli jollakin pelaajalla on vaikeuksia jonkun taidon oppimisessa, pitää seuran tarjota lisäharjoitusta tässä taidossa. Silloin nähdään samalla miten kiinnostunut pelaaja on. Lisäharjoitusta on järjestettävä kaikille pelaajille, ei ainoastaan lahjakkaimmille.

Pelaajasuunnitelma takaa, että pelaajat ovat peruskoulutettuja jalkapallossa, kun he ovat 16-17 vuoden iässä. Kun useimmat jotka toimivat jalkapallon parissa - erityisesti päätöksentekijät - ovat saaneet tällaisen jalkapallokoulutuksen, voimme odottaa todellista jalkapallokulttuuria.

Kun aloittaa jonkun uuden taidon harjoittelua, on katsottava oikea suoritus tarpeeksi monta kertaa. Sen jälkeen suoritus tehdään mielikuvaharjoituksena. Tämä on tehokas tapa harjoitella jalkapalloa, kun pitää opetella jotakin uutta tai kun on loukkaantunut eikä voi harjoitella pallolla. Siksi kaikkien pelaajien tulisi säännöllisesti käyttää Tanoke-kuvamateriaalia.

Otteluissa nähdään selvästi, mitä harjoituksissa on tehty. Lasten tekniikka on kehittynyt selvästi, mutta pelikäsitys ei ole samaa luokkaa. Nuorten taktisen osaamisen on tultava paremmaksi. Taktisia puutteellisuuksia esiintyy yleisesti vielä senioritasolla myös kansallisessa huippujalkapallossa.

Järkevästi suunnitellun ja toteutetun toiminnan kautta on mahdollista nostaa jalkapallon tasoa sekä määrällisesti että laadullisesti. Mutta mikäli yritetään kaksinkertaistaa lisenssipelaajien määrä ja samanaikaisesti taata riittävän hyvät mahdollisuudet niille pelaajille, joiden tulevaisuudessa pitää vastata kansainvälisestä menestyksestä, saattaa yhtälön ratkaiseminen olla hankalaa.