Olen seurannut aktiivisesti yli 30 vuoden ajan lasten ja nuorten jalkapallovalmennuksen kehittämispyrkimyksiä. Tänä aikana olen perehtynyt syvällisesti kaikenikäisten lasten ja nuorten valmentamiseen.

Koko valmennusurani aikana minua on suuresti ihmetyttänyt, miksi meillä ei toimita jalkapalloilun parissa tosissaan; miksi meillä puuhastellaan niin paljon? Miksi meillä näkee niin vähän innokkuutta ja palavuutta? Miksi meillä painotetaan niin vähän yritystä ja aktiivisen toiminnan merkitystä harjoituksissa ja peleissä. Onko suomalaisten lasten motivaatiokyky ja mielenkiinto alhaisempi kuin jalkapallokulttuurin maissa?

Hitaampaa kehitystä

Suomalaiset pelaajat kehittyvät hitaammin ja vähemmän, koska he eivät anna kaikkea kapasiteetistaan peleissä ja harjoituksissa. Tämä liittyy laajasti motoriseen, sensoriseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Tärkeiden jalkapallon pelaamiseen vaikuttavien toimintojen hitaampi kehittyminen, pienempi suorituskyky vaikuttaa koko hermostolliseen toimintaan. Suomalainen lapsi reagoi harjoituksissa ja peleissä vähemmän impulsiivisesti kuin esimerkiksi espanjalainen, italialainen tai ranskalainen. Kysymys on keskushermoston herätevasteista. Herätevasteilla tarkoitetaan ulkoisen aistiärsykkeen aiheuttamia jännitemuutoksia keskushermostossa. Peli- ja harjoituskäyttäytymisen erot näkyvät kehitys-, oppimis-, havaintomotorisessa- ja motorisessa käyttäytymisessä.

Pelaajien toiminnan ohjauskyvyssä näkyy eroavaisuuksia, mikä ilmenee muun muassa hitaampana pelitapana, pallonkäsittelyvaikeuksina ja tarkkaavaisuuden ylläpitämisenä. Erityisesti tämä tulee näkyviin pelaajien jalkojen hermotuksessa ja nopeudessa. Tämä on selkeä valmennuksellinen puute. Koska ihmisten aivot ja hermostolliset perusteet ovat samat iästä ja kulttuurista riippumatta, myös meillä pitää saada valmennusmenetelmien kehittämisellä samanlaisia tuloksia kuin jalkapallokulttuurin maissa. Valmennuksessa on pyrittävä siihen, että valmennusprosessin tulokset näkyvät enemmän valmennettavan ulkoisen ja sisäisen käyttäytymisen muutoksina. On tärkeää ymmärtää, että suomalaisen jalkapallon kielteistä leimaa kantavia esityksellisiä malleja voidaan parantaa merkittävällä tavalla, toisinaan jopa melko radikaalein ja yllättävin tavoin. Valmennusprosessin kokonaistehtävä on hahmotettava selkeämmin, ja valmennuksen eri osa-alueet on osattava jakaa entistä paremmin osiin. Onnistuneen tavoite-suuntautuneisuuden aikaansaaminen luo vahvan perustan oppimiselle.

Mitä pitää tehdä?

Nykyajan viriketulvassa elävien lasten ja nuorten tavoittaminen jalkapallon pariin ei ole yksinkertainen asia? Elämän viriketulva ei jätä jalkapallon pelaamiselle riittävästi aikaa. Suomessa teknologia, hyvinvointi ja kansankotiajatusmalli ovat sillä tasolla, ettei lapsia saada houkutetulluksi riittävällä intohimolla jalkapallon pariin.  Tämän vuoksi olemme kehittäneet erityisen kotivalmennusohjelman, jonka avulla lapsi harjoittelee kotona enemmän kuin ohjatussa valmennuksessa.

Vaatimustaso liian alhaalla

Minusta jokaisen tulee pelata ja harjoitella kykyjensä mukaan. Jokaisen on annettava kentällä ollessaan parastaan. Joukkueen kaikkien pelaajien tulee olla monipuolisia ja hallita kaikki jalkapallon perustaidot. Ei kuitenkaan voida olettaa, että kaikki pelaajat osaavat kaikki taidot yhtä hyvin, vaan joukkueessa on aina pelaajia, jotka osaavat jonkin asian paremmin kuin toinen.

Nykyjärjestelmässä samojen joukkueiden pelaajien tasoerot ovat liian suuret. On uskomatonta, miten eritasoisia pelaajia voi pelata samassa joukkueessa. Hyvän syöttötaidon omaava pelaaja ei kykene hyödyntämään omaa joukkuettaan, jollei syötölle ole hyvää vastaanottajaa. Joukkueen kaikkien pelaajien tulee olla hyviä syöttäjiä ja myös syötön vastanottajia. Kun tätä tilannetta tarkastellaan pelaajien välisenä hermostollisena kehittymisenä - eri raajojen koordinointikykynä, pallohallintataitona tai pelinlukunopeutena, ymmärtää, miten vaikeaa suurten tasoerojen omaavien pelaajien on pelata samassa joukkueessa. Kyse on lapsen tai nuoren jalkapallon pelaamiseen liittyvästä hermostollisesta valmiustilasta - valmiudesta vastaanottaa pelissä vaadittavia syötteitä. Suurin osa pelaajista on selkeästi jäljessä siitä minimitasosta, jolla yleensä jalkapalloa voidaan pelata toimivasti. Näiden joukkueiden pelaamisen yleisilme on laahustavan hidasta ja epätarkkaa, silloinkin kuin pelaajat ovat pelanneet jo yli viisi vuotta. Miten tämä on mahdollista?

Latistamisen mankeli

Jalkapalloseuraan tulevan lapsen tai nuoren on oikeus saada tasokasta valmennusta/opetusta samaan tyyliin kuin esimerkiksi musiikkiopistoissa. Liian moni halukas, kyvykäs ja motivoitunut pelaaja latistetaan. Valmennustyössä ei arvosteta riittävästi osaavien joukkueiden kehittämistyötä. On muistettava, että valmennettava tai joukkue itsessään on arvokas pyrkimyksineen, ajatuksineen, tunteineen, kiinnostuksineen ja ominaisuuksineen.

Mitä on laadukas valmentaminen tai pelaaminen?

Tehokkaalle pelitavalle on ominaista, että pelaajien etäisyydet ja kenttätasapaino - syvyys ja leveys - säilyvät, hetkellisiä paikallisia ylivoimatilanteita lukuun ottamatta. Pelinopeus, pelaajien ennakointikyky ja kognitiivinen tietoisuus siitä, miten pitäisi pelata, on hyvin vaatimattomalla tasolla. Minun on vaikea ymmärtää, miten Suomessa suhtaudutaan lasten pelikäsityksen opettamiseen; liian moni pitää pelikäsityksen opettamista lapsille "liian vakavana asiana", lastenhan pitää saada leikkiä ja pitää hauskaa jalkapallokentällä. Niinpä lasten pelistä on poistettu paitsiosääntö ja melkein kaikki taktinen opetus. Useissa joukkueissa pelataan vielä liberolla, jolloin libero roikkuu kiinni omassa maalivahdissa ja kärkipelaaja on tarrautunut puolestaan vastustajan maalivahtiin. Miksi näille pelaajille ei opeteta pallottoman pelaamisen perusasioita - itsensä vapaaksi pelaamista, pallon vastaan tulemista, leikkaamista ja taustalta ylösnousemista? Espanjassa vastaavan ikäiset lapset hallitsevat jo aluepelin sekä puolustus- että hyökkäyspelissä. Liian monelle suomalaiselle valmentajalle lasten pelaaminen on triviaalia; minulle se on hyvin vakavaa ja sillä on syvä merkitys. Pelin monipuolisesti kehittävistä mahdollisuuksista huolehtimalla lasten ja nuorten valmentajat kirjoittavat työllään osaansa Suomen jalkapallohistoriaan.    

Italialainen, portugalilainen ja espanjalainen jalkapallovalmennus muuttaa maailmaa. Näissä maissa valmennustuotteet luovat erilaisia näkemyksiä, pedagogisia virtauksia, tutkimustuloksia,  jaotteluja ja analyysejä - pelaamisen eri vaiheista ja muodoista. Tällöin jalkapallovalmennus toteutuu suunnittelun, keksimisen, kehittämisen, rakentamisen, parannuksien ja uudistuksien kautta. Tässä maailmassa suomalainen valmennusmalli edustaa takapajulaa.

Missä muualla mennään?

Suomalaisen jalkapallovalmennuksen vajavuuksien ymmärtäminen vaatii sen vertaamista kehittyneempiin valmennuskulttuureihin - valmennusmalleihin ja -teorioihin. Esimerkiksi Espanyolin nuorten akatemia on kyennyt tuottamaan 105 huippuammattilaispelaajaa 32 espanjalaiseen ammattilaisseuraan. Kun tiedetään, että näistä pelaajista melkein jokainen kykenee pelaamaan Suomen maajoukkueessa, on tosiasia se, että yksistään Espanyol on kyennyt kouluttamaan useita Suomen maajoukkueen tasoisia joukkueita. Espanjassa on myös monta muuta hyvää kasvattajaseuraa, jotka tuottavat vuodesta toiseen poikkeavan laadukkaita pelaajia. Tämä on selkeä osoitus siitä, että valmentamisen avulla kyetään vaikuttamaan pelaajien laatutasoon. Mielenkiintoista on myös tietää FC Barcelonan junioriakatemian toimintamallin perusta. Pelaajien valinnassa ovat keskeisimmät tekijät taito, nopeus ja pelinopeus eli nopea ajatteleminen. Akatemiaan valitaan melkein yksistään keskikenttäpelaajia ja hyökkääjiä; näistä pelaajista koulutetaan myöhemmin myös puolustajia. Pelaajien kokotekijöillä ei ole niin suurta merkitystä kuin suomalaisissa akatemioissa, joissa pelaajien isoa kokoa liikaa arvostetaan.

Liverpoolin akatemian Joensuun vierailun yhteydessä Steve Hollis opasti suomalaisvalmentajia: "Haluan nähdä kentällä enemmän tunteita ja intohimoa. Valmentajan tulisi kannustaa hienoista suorituksista ja opastaa pelaajia osallistumaan peliin enemmän. Liian monelle näyttää riittävän, että he ovat mukana kentällä. Pojat eivät anna sataprosenttista panosta, elleivät valmentajat sano heille niin."

Peli-ilosta

Älköön ymmärtäkö minua väärin. En tarkoita perään kuuluttamallani toimintamallilla hampaat irvessä suoritettuja mäki- tai viivajuoksuharjoituksia, vaan sellaista laadukasta tekemistä, missä pelaajien odotetaan pelaavan iloisesti ja pitävän kentällä myös hauskaa. Tällaiseen pelaamiseen tarvitaan riittävää osaamisen tasoa. Jos pelaajat yrittävä tehdä sellaisia asioita, joita eivät osaa, tuloksena on epäonnistumisia, mikä vähentää peli-iloa.

Mikäli todellista kehitystä halutaan, on lapset ja nuoret saatava osallistumaan syvällisemmin systemaattiseen jalkapallovalmennukseen. Tavoitteenamme on löytää verkostomaisen kehittämistyön avulla Suomeen sopivia valmennusmalleja. Olemme aloittaneet laajamittaisen verkostoitumisen sekä kotimaassa että ulkomailla. Jalkapallovalmennuksessa pitää panostaa sellaisiin malleihin, joissa nuoret ovat aidosti kiinnostuneita.

Tosissaan olemisesta

Suomessa on erittäin harvinaista nähdä sellaista joukkuetta, jonka kaikki pelaajat pelaavat tosissaan. Tällainen tosissaan olemisen taso voidaan testata - neurologisena keskittymis-,
tarkkaavaisuus-, motivaatio- ja tahtotilana. Olen kehittänyt tähän testaukseen soveltuvan testijärjestelmän, ns. urheilijan tahtotilaa kuvaavan neurologisen kartan.

Valmentaminen ja oppiminen

Liikkumisessa, liikkeiden ohjailussa ja pallon hallinnassa on keskeistä riittävän syvällinen tarkkaavaisuuden taso; keskeistä on tilan ja liikkeen havaitseminen. Tilan hahmottamisen sekä motoriikan taidot ja pallon käsittely liittyvät niin läheisesti yhteen, että jos ongelmia esiintyy, niitä on yleensä jokaisessa kolmessa osa-alueessa. Liian monella pelaajalla on suuria vaikeuksia pelitilanteiden hahmottamisessa, pallon käsittelytaidoissa ja liikemotorisissa perustaidoissa. On kyettävä arvioimaan, millaisessa sensomotorisessa tilassa lapset jalkapalloa pelaavat. Tyypilliset pelikäyttäytymiseen liittyvät ongelmat näkyvät erityisesti liikkeissä, jotka edellyttävät oikeaa ajoitusta, rytmiä, sarjoittamista, sijoittumista ja ennakointia. Näitä samoja ongelmia esiintyy myös suurimmalla osalla iäkkäämpiä nuoria. Se on selkeä osoitus siitä, ettei suomalainen jalkapallovalmennus ole kyennyt järjestelmällisesti opettamaan jalkapallopelissä vaadittavia ominaisuuksia, mikä johtuu siitä, että valmennustoiminta on liian mielivaltaista - valmennuksen syvällisempi tietoisuus puuttuu. Seuratoiminta ei voi olla pelkästään harrastustoiminnan (kerhotoiminnan) järjestämistä, vaan sen tulee olla päämäärätietoista valmennustoimintaa. Jalkapallovalmennuksen päämäärä kiteytyy jalkapallopelin osaamisessa, jolloin valmennettavien on osattava tietyt taidot, tiedettävä jalkapallon pelaamisesta.

On syytä korostaa, että kyse on myös monien sisu- ja tahtotekijöiden vähentymisestä, vähemmästä yrittämisestä.

Erityisesti nuorten maajoukkue- ja piirijoukkuepelaajien, urheilulukio-opiskelulle tulisi asettaa selkeästi korkeammat tasovaatimukset. Tällöin pelaajien tulisi saavuttaa tietty taso, esimerkiksi taitovalmennuksen, havaintomotoriikan, pelikäsityksen ja fyysisten ominaisuuksien osalta, ennen kuin heidät voidaan valita opiskelemaan.

Kysymys on pitkälti vanhentuneista toimintamalleista ja niiden rikkomisesta.

Visio tulevaisuudesta

Pääkaupunkiseudulla tulisi olla 20-30 tasokasta jalkapalloseuraa, joiden minimi pelillinen taso on asetettava HJK:n ja Hongan lasten ja nuorten edustusjoukkueiden nykyiselle tasolle. Kansainvälisesti mitattuna näidenkin seurojen valmennuksen laatutekijät ovat aivan liian alhaisella tasolla. Näiden seurojen valmennus ei voi perustua tulevaisuudessa niin paljon parhaiden pelaajien kalastamiseen. Valitussa 30 seurassa on ryhdyttävä tekemään todellista kehittämistyötä, on luovuttava monista perinteisistä tottumuksista - liian helpoista ja yksinkertaistetuista toimintamalleista. Tällainen toimintamalli edellyttää kehitystä estävistä hilipatiohjelmista luopumista. Näille seuroille on asetettava selkeät kansainvälisen tason vaatimuskriteerit; pelaajamateriaalista tulee valmentaa niin hyvä kuin mahdollista. Suurin osa nykyisistä joukkueista on löyhiä sosiaalisia kudoksia, kerhotyömäisesti toimivia nuoriso- ja lapsijoukkoja.

Kriisissä olemisesta

Mitä syvällisemmin olen perehtynyt aivojen ja hermoston toimintaan, sitä pinnallisempi kuva minulle on muodostunut suomalaisen jalkapallovalmennuksen tasosta. Liian usein mennään siitä, missä aita on matalin.

Mielestäni suomalainen jalkapallovalmennus on kriisissä, minkä vuoksi sen pelastamiseksi tulisi toteuttaa kriisiajan muutos-ohjelmaa.
Suomalaisen jalkapallovalmennuksen tuotteet - pelaajat - ovat joutuneet tilanteeseen, jossa aikaisemmat kokemukset ja opitut reaktiotavat eivät riitä pelistä selviämiseen. Tämän on todennut moni kansainvälisiä otteluita pelannut suomalaisjoukkue - opitut tavalliset ongelmaratkaisukeinot eivät toimi, mikä aiheuttaa hämmästystä. Tappion mieliala tuo mukanaan häpeän, syyllisyyden, pelon ja epäjärjestyksen tunteen. Liian usein syntyy epäilys, että vastustaja on harjoitellut laadukkaammin ja tehokkaammin. Tämä näkyy itseluottamuksen puutteena ja pelkotiloina itse pelissä. Jotta kriisistä päästäisiin, on tärkeä tietää, mikä nykyjärjestelmässä kriisin aiheuttaa.

Jalkapalloilijan tai joukkueen kehittäminen ei tapahdu hetkessä. Jokaisen pitää ymmärtää se tosiasia, että pelaajat pelaavat, kuten harjoittelevat. Suomalaisten pelaajien on harjoiteltava määrällisesti ja laadullisesti niin, että heidän taitotasonsa, pelilukutaitonsa ja fyysinen kuntonsa kasvaa. Nykysysteemissä harjoitusmäärät ovat liian vähäisiä ja harjoitukset ovat laadultaan huonoja. Nykyiset peli- ja harjoituskäyttäytymisnormit- ja -toimintatavat opitaan jalkapallon sosiaalisaatioprosessissa palkkioiden ja rangaistusten ohjaamina (ns. suomalainen toimintamalli).

Kehittymisen mahdollisuuksista

Kehitystä hakiessamme olemme tutkineet valmennettavien kehitystä, kehittäneet harjoitusmenetelmiä ja ollut yhteistyössä perheiden ja seurojen kanssa sekä Suomessa että ulkomailla. Näissä kokeiluissamme on kiistattomasti pystytty osoittamaan, että jo kuusivuotias lapsi voi olla hämmästyttävän pitkällä usealla jalkapallovalmennuksen osa-alueella.

Väitän valmentavani 6 - 7-vuotiaita lapsia, jotka ovat merkittävästi pitemmälle taito- ja koordinaatio-liikekuvamalleissa kuin useimmat 12 - 14-vuotiaat lapset. Tämä on mielestäni järkyttävä tosiasia. Hilipatijärjestelmä ei ole kyennyt pureutumaan todellisiin valmennuksen ongelmin. Sen ympärille on rakennettu bresneviläinen tarkkailu- ja holhousjärjestelmä, joka muistuttaa monessa suhteessa neuvostoaikaista käytäntöä. Meno muistuttaa neuvostoajan Komsomolia tai pioneeritoimintaa, joka oli valtion virallinen keino integroida ja sosiaalistaa lapsia ja nuoria sosialistijärjestelmään. Myös suomalaisen jalkapallovalmennuksen kehittäminen on liiaksi hilipatijärjestelmän portinvartijoiden käsissä. Sosiaalisen kasvatuksen eetos on laskeutunut laajoine lonkeroineen valmennustyön arkeen; liikuntatieteellinen kontribuutio ja syvällisemmät kehittämispyrkimykset ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Kommunikaatio ei onnistu, jos toinen osapuoli ei ymmärrä toista tai ei edes ole valmis kuuntelemaan. Valistus ei kosketa, jos subjekti perustelee käsityksensä mielipiteillä ja arvoilla, joita kuulija ei jaa.

Hilipatijärjestelmän viitekehys pohjautuu sosiaaliseen ja emotionaaliseen eetokseen - se on toteutettu yltiöpäisestä kasvatustieteellisestä paradigmasta käsin, siinä järjestelmä pitää yllä systeemiä, jossa lasten ja nuorten jalkapalloilullinen oppiminen on järkyttävän vähäistä. Liian usein lopputuloksena on vain rituaalinen valmennusmalli, jossa valmentaja näyttelee valmentamista ja valmennettavat näyttelevät oppivansa.

Sosiaalisen tietoisuuden kehittymisestä on vielä pitkä matka siihen, että lapsi oppii sosiaalisen käyttäytymisen monimutkaisempia vivahteita. Lapsi on luonnostaan ekosentrinen, tästä johtuen hänen tulee voida kehittyä yksilönä -itsetunnoltaan riittävän vahvaksi -ennen sosiaalisen kasvatuksen eetosta. Prefrontaalinen aivokuori, joka on oleellinen aivoalue sosiaalisen toiminnan säätelyssä, saavutaa täyden kypsyytensä vasta 25-vuotiaana.

Jalkapallovalmennus ei Suomessa ole riittävän tavoitteellista.

Uudistamisen halusta

Viimeisten vuosien aikana olen perehtynyt innolla neurologiaan ja kehittänyt muun muassa tämän pohjalta lasten ja nuorten jalkapallovalmennukseen soveltuvan psykokinestettisen valmennusmallin. Yhä useampi tavoitetietoinen valmentaja on osallistunut psykokinestiikan koulutukseemme. Uskon, että heidän kauttaan syntyy uutta valmennusosaamista. Olemme etsineet kursseilta uusia valmennustoimintamalleja. Näiden avulla lapset ja nuoret saadaan pelaamaan jalkapalloa samalla tavalla - tai mieluummin vielä paremmin- kuin rikkaan jalkapallokulttuurin maissa. Tällöin tarvitaan tietoa siitä, miten jalkapalloa voidaan pelata taitavammin, nopeammin ja älykkäämmin. Tavoitteenamme on ammatillisen asenteen ja laadukkuuden juurruttaminen suomalaiseen jalkapalloon. Kehittymisen tulee näkyä kaikilla toiminnan tasoilla - valmentamisen moninaisimmissa muodoissa - kuten tapojen, rutiinien, symboliikan, arvojen, asenteiden, harjoitus- ja pelitottumusten sekä viestinnän alueilla.

Nykyvalmentajalta vaaditaan kykyä ymmärtää ja hahmottaa ajassa olevat jalkapallovalmennuksen haasteet, mikä edellyttää monimuotoisuutta, aikakauden trendien tunnistamista, uusia toiminnallisia valmennustapoja ja ennen kaikkea itsensä jatkuvaa kouluttamista.

Olemme kehittäneet viimeisen vuoden aikana lasten valmentamiseen tähtääviä testimenetelmiä. Näiden testimenetelmien tulee olla niin monipuolisia, että ne kattavat jalkapallon kaikki osa-alueet. Ilman riittävän monipuolista testaamista ei voida toteuttaa systemaattista valmennusprosessia

Jalkapallovalmentajan tunnustuksia

Tällä hetkellä suomalaisessa valmennuskulttuurissa velloo harrastuksenomainen tekemisen kulttuuri ja syvällisempään kehitykseen tähtäävän keskustelukulttuurin puute. Suomalainen jalkapallokulttuuri on hukannut tulevaisuutensa takertumalla ’joukkojen liikuttamisen’ summittaiseen aatteeseen. Jos Suomessa haluaa olla hyvä lasten tai nuorten jalkapallovalmentaja, joutuu myöntymään kamalaan vaatimukseen: ei saa valmentaa tosissaan - eikä saa kiintyä jalkapalloon. On vaikea kuvitella kovempaa vaadetta, sellaista joka loukkaisi yhtä suuressa määrin jalkapallovalmentajan syvintä olemusta. Vaatimus hilipati-ohjelman toteuttamisesta johtaa helposti epäaitoon valmentamiseen, kun valmentaja koettaa kaikein tavoin näyttää ulospäin jotakin muuta kuin miltä sisältä tuntuu. Jotta unelmat ja haaveet voisivat toteutua, meidän tulee uskoa niihin ja taistella niiden puolesta. Tämä tarkoittaa, että meidän tulee suhtautua niihin vakavasti. Tällöin toteutamme elämässämme valintoja, jotka ohjaavat meitä itsenäiseen ajatteluun.  

.