Suomessa ei oteta lasten valmentamista vakavasti. Liian moni ajattelee, ettei lapsena kannata tuhlata aikaa harjoitteluun - ehtiihän sitä vanhempanankin oppia jalkapallossa tarvittavat taidot. Vanhemmilla, jojoilla ja valmentajilla riittää aikaa miettiä, kuinka kaikilla olisi mukavaa, viihtyisän harrastuksen parissa puuhasteluun.

Harva stressaa itseään taitokilpailutuloksilla tai harhautusten oppimisilla. Pelätään monen lopettavan, jos joutuu harjoittelemaan enemmän. Kaikista ei tule litmasia, sitä paitsi pitää ehtiä tehda muutakin kuin juosta palloon perässä. Ajatellaan, että kerran viikossa jalkapallon parissa tapatuva toiminta riittää. Vasta sitten kun näkee, onko lahjoja - voi aloittaa tehotreenit - myöhemmässä vaiheessa. Yhdeksänvuotiaan ei tarvitse oasta vielä kaikkea.  

Espanjassa ja Italiassa perustaidot opitaan jo lapsena, jolloin myöemmässä vaiheessa voidaan keskittyä enemmän pelikäsityksen opettamiseen.

Suomessa moni pikkupoika miettii, miten pitää harjoitella, jotta pääsisi Real Madridiin. Kyllä se valmentaja opettaa tarvittavat taidot - kunhan pääsee vauhtiin. Jos ei tänä vuonna, niin sitten ensi vuonna. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Valmentaja ei jaksanut tai  viitsinyt valmentaa tosissaan, kun meidän jengissä oli liian laiskaa porukkaa. Jos valmentaja olisi pakottanut harjoittelemaan enemmän, monella ei olisi riittänyt mielenkiintoa jatkaa jalkapalloharrastuksen parissa. 

Kun tässä seurassa ei opi, minä menen suurseuraan, siellähän minusta tehdään futari. Mutta sinne ei pääsekään, jos ei osaa pelata - voi vitsi. Miksi en sittenkään aloittanut taitoharjoittelua pikkupoikana, silloin kun olin isoveljen treeneissä. Minä en vaan viitsinyt. Mutta nyt olisi kiva, jos olisi parempi jalkapalloilija - poika 15.v.