Kuva Sakari Sunila

Olemme pohtineet Tanoken kehittämispalavareissa, miten suomalaista jalkapallovalmennusta voitaisiin kehittää.

Olemme laatineet useita suunnitelmia, joiden avulla on mahdollista muuttaa valmennuksen suuntaa. Nämä kehittämisohjelmat ovat tärkeä osa toimintamme uudistumista - niiden avulla voidaan estää valmennuksen paikallaan polkeminen.

Olemme pohtineet muun muassa: harjoitellaanko Suomessa samoilla metodeilla kuin 20 vuotta sitten? On aika tehdä selkeä diagnoosi Suomen jalkapallon tilasta. Millainen resepti pelastaa Suomen jalkapallon?

Mitä kehitystä jalkapallossa on tapahtunut - paikallaan oleminen ei riitä meille

Vallitsevaa systeemiä on haluttu jatkaa, muutoksen mahdollisuuksia ei ole käytetty riittävästi hyväksi. Kuinka paljon lasten ja nuorten valmennustoimintaa ohjaavat objektiivisesti osoitettavissa olevat realiteetit? Kuinka paljon jalkapallovalmennuksessa toimitaan järkiperäisellä tavalla?

Käsityksemme mukaan, valmennus on toimintaa, jonka tarkoitus on johtaa urheilija ja joukkue mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Niinpä valmentaminen vaatii enemmän opettamista, ohjausta, tietämistä, kontrollia ja vuorovaikutusta. Valmennuksen painopistettä on siirrettävä enemmän pelin kehittämiseen ja psykokinesteettiseen valmennukseen. Perustaidot luodaan 6-13-vuotiaana. Tämän jälkeen tulisi keskittyä nykyistä enemmän pelikäsityksen kehittämiseen.

"Jos haet vain sopua ja harmoniaa, olet sitä parempi ihminen, mitä kauemmin olet ollut vainaja".
Lauri Viita

'Harjoitusten ja pelien taso ei ole noussut niin paljon kuin olisi voinut odottaa - tempo on edelleen junnaavan hidasta. Harjoituksissa seistään jonoissa, höpistään, odotetaan vuoroa ja harjoitellaan ilman riittävää pelillistä opetusta. Valmennuksen suunnittelussa ja toteutuksessa ei huomioida riittävästi lasten ja nuorten kehitysvaiheita ja herkkyyskausia. Pelaajien biologinen ikä on osattava suhteuttaa harjoitusprosessin vaatimustasoon. Aikaisemmassa vaiheessa aloitetun systemaattisen valmennuksen avulla voidaan vaikuttaa hermostolliseen säätelyyn ja moniin psykokinesteettisiin aivotoimintoihin, enemmän mitä tehdään.

Pelien tasosta tehtyjä havaintoja - silminnäkijä raportoi:

1. Suomen liiga vastaa Espanjan tai Italian kolmatta sarjatasoa (peliajatus, psykokinestiikka, taitotaso, pelaajien nopeusominaisuudet). Myös Ruotsin liiga on monessa asiassa Suomen vastaavaa edellä.

2. Suomalaisten nuorten joukkueiden tasoa on verrattava jalkapallomaiden vastaaviin. Menestys riippuu aina vastustajasta. Niinpä keräilyjoukkueita on verrattava vastaaviin ulkomaalaisiin joukkueisiin.

3. Aluesarjan joukkueiden välillä on liian suuret tasoerot. Havaintoni mukaan pelien taso on selvästi heikompaa kuin Espanjan tai Italian vastaavilla sarjatasoilla - sitä osataan, miten harjoitellaan. Usean pelaajan aerobinen kestävyys ja nopeuskestävyys on puutteellista - pelin yleisilme on seisovaa.

4. Liian moni pelaaja ei pysty mukautumaan neurologian tasolla nopeaan pelitapaan - pohjatyö on jäänyt tekemättä. Liian monen pelaajan neuromuskulaarisissa liiketavoissa on puutteellisuuksia. Oikaiseminen motoristen perustaitojen oppimisessa näkyy muun muassa kehonhallinnassa. Se näkyy myös syöttö- ja potkutaidoissa. Harhasyöttöjen määrä on liian suuri ja potkutekniikka on liian yksipuolista. Pelaaminen olisi paljon helpompaa ja nautittavampaa, jos syötöt menisivät enemmän omille pelaajille.

5. Peliä tulisi osata lukea paremmin, eikä juosta niin paljon pallon perässä. Pallottomien pelaajien liikkuminen on liian vähäistä, tilanteen ennakointi puutteellista ja pelitilanteiden ajoitukset ovat usein myöhässä. Pelikäsityksen kehittäminen on monitahoinen, vähitellen kasvava ja kerrostuva kyky, joka vaatii pitkäaikaista opettamista.

6. Lasten ja nuorten joukkueiden harjoitusten organisointi ja pelien taso ei ole jalkapallossa samalla tasolla kuin jääkiekossa (kausisuunnittelu, harjoitusten johtaminen, lajitietämys, taktinen valmennus, pelaajien roolittaminen - pelipaikkakohtainen valmennus, pelaajien seuranta ja pitkäjänteinen toiminta). Pelaajien kehitystä tulee seurata kolmen kuukauden jaksoissa. Testeillä pyritään muutoksiin, jotka saavutetaan erilaisten oppimisprosessien kautta.

Muutoksen tarpeesta

Valmentajalla on valittavissa useita harjoitus- ja toimintamalleja. Mitä enemmän on valinnanvaraa, sitä suurempi mahdollisuus on onnistua. Valmentajan ja pelaajan tulee uskaltaa muuttaa toimintaansa sen mukaan, miten se auttaa heitä saavuttamaan halutut tavoitteet. Tämä kuulostaa itsestään selvältä, mutta kuinka usein toimimmekaan päinvastoin.

Sama tapahtuu myös ihmissuhteissa. Oletko koskaan riidellyt kumppanisi kanssa pystymättä lopettamaan riitaa, vaikka näet sen johtavan vain yhä pahempaa umpikujaa? Eli halutko olla naimissa, vai aina oikeassa?

Kehittämistyö vaatii joustamista ja tosiasioiden hyväksymistä. Umpikuja ei kehitä - mutta umpikujasta voidaan päästä eteenpäin - yhteistyöllä - yhteiset tavoitteet etsimällä. Vääryyksistä ei ole vain puhuttava, niiden kimppuun on käytävä ja pantava oma henkilökohtainen aktiivisuus alttiiksi. Yleisen muuttumattomuuden taustalla on luontainen muutoksen pelko, joka ilmenee räikeimmin vanhettuneissa valmennusmalleissa ja pelitavoissa. Valmennusmallin muuttamisen on lähdettävä rakenteellisista asioista. Rakenteellisiin asioihin kuuluu muun muassa valmennuskoulutuksen radikaali uudistaminen.

Muutos on kehittämisen edellytys

Jalkapallovalmennuksessa tulisi suorittaa dekonstruktio, perinteisten harjoitusmallien, käsitteiden ja rakenteiden purkaminen. Liian usein jäljitellään menneitä, eikä uskalleta uudistua. Uudistumisen tulisi koskea seuraharjoittelua, sarjajärjestelmiä ja huipulle tähtäävien nuorten harjoittelua. Uudistuksen yhteydessä tulee määritellä tarkoin ne toimenpiteet, jotka on suoritettava, tietyssä järjestyksessä, halutun päämäärän saavuttamiseksi. Tulemme esittämään lähitulevaisuudessa runsaasti erilaisia konkreettisia uudistamistarpeita.

Perimmäisten kysymysten pohdinta kehittää

Tärkeää on kiinnittää huomiota laatuun, osaamiseen ja luovaan kehittämistyöhön. Tärkeää on nostaa valmennuksen osaamisen tasoa - lähemmäksi jalkapallokulttuurimaita. Tällä hetkellä suomalaisessa jalkapallossa alisuoritetaan, mihin passiivisella valmennusympäristöllä on olennainen vaikutus.

Mitä haluamme?

Jos emme tiedä, mitä haluamme, emme osaa edes määritellä, mitä menestys on. Tätä kutsutaan päämäärän tai tavoitteen asettamiseksi. Tavoitteen tulee olla täsmällinen, selkeä ja konkreettinen. On tärkeää, että tavoiteilmaisu on niin konkreettista, että se voidaan ilmaista tekemisen kielellä.

Päämäärätietoisen toiminnan lisäksi on kehitettävä selkeämmät seuranta- ja testijärjestelmät. Niiden tulee olla nykyistä selkesti kattavampia. Pelaajille ja joukkueille on synnyttävä varmuus omasta kehityksestä. Testaustoiminta on suunnattava myös lasten valmentamiseen.

Harjoitusmallien ja pelitapojen uusimisen tarpeesta - silminnäkijän havaintoja

Suomessa pelataan ja harjoitellaan pääsääntöisesti 20 vuotta vanhoilla harjoitus- ja pelimalleilla. Nämä mallit eivät sovellu enää nykyjalkapalloon. Tradition voima on niin suuri, että vain harva uskaltaa tai jaksaa kyseenalaistaa perinteiset käytännöt. Kuilu Euroopan huippujalkapalloon on todella leveä.

Mikä avuksi, muutos, totta kai.

Kuva Sakari Sunila

Muutoksen teesit:

1. Valmennuksen laadun nostaminen

Suomen ainoa keino päästä pysyvästi Ruotsin ja Tanskan tasolle on valmennuksen laadun selkeä nostaminen. Isoissa jalkapallomaissa harrastajamäärät ovat suuret, jolloin valintoja voidaan tehdä suurten pelaajajoukkojen seuloutumisen kautta. Tällöin lahjakkuuksia voidaan hukata enemmän kuin Suomessa. Näin ei kuitenkaan tapahdu: esimerkiksi Hollannissa ja Portugalissa koulutetaan huippuja paljon enemmän kuin meillä. Tarvitsemme valmennuksen laadun nostamista, jonka kautta tuotetaan parempia pelaajia. Tämän lisäksi hyvät pelaajat on saatava vielä pelaamaan joukkueena, Ruotsin malliin.

2. Enemmän kannustusta ja rakkautta lajia kohtaan

Onnistumisia tapahtuu, jos joukkueen tavoitteet ovat selkeät ja ilmapiiri hyvä. Pelaaja kaipaa myös kiitosta ja hyväksymistä omalle toiminnalleen. Liian usein kukoistaa "latistuksen mankeli" eli tyyli latistaa muita ihmisiä ja heidän aikaansaannoksiaan. Tehtäväsuuntautuneen motivaatioilmaston piirteitä korostamalla voidaan tukea valmennettavien autonomian, pätevyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaikkien ei tarvitse voittaa eikä kaikesta tarvitse kilpaila.

3. Matalan intensiteetin harjoittelusta ja pelaajien ja valmentajien arvomaailmasta

Puuhastelusta tulee siirtyä tekemiseen. Olemme jäljessä liian monessa asiassa. Harjoitusten laatua on nostettava, harjoitustunteja lisättävä ja otteluiden tasovaatimuksia tiukennettava. Suomessa harjoitustempo ja pelinopeus on selvästi hitaampaa kuin Keski-Euroopassa. Menestyminen huippu-jalkapallossa on kovan työn takana; huipulle pyrkiminen on tietoinen elämänstrateginen valinta. Oletko huomannut, kuinka monella maahanmuuttaja lapsella ja nuorella on intohimoinen suhde jalkapalloon. Niinpä heidän määrä tulee kasvamaan olennaisesti piiri- ja maajoukkuetoiminnassa.

Valmentajien ja pelaajien arvo-ohjautuvuus määrittelee valmennuksen tason, tuloksellisuuden ja seuran valmennuksellisen linjan. Motivaation kannalta on hyvä, jos toiminta tarjoaa myös muita mahdollisuuksia kokea itsensä päteväksi kuin pelkästään kilpailulliset lopputulokset. Pelaajia on tärkeää kannustaa arvioimaan omia tavoitteitaan ja niiden toteuttamista säännöllisesti ja pitkäjänteisesti.

4. Intohimoa ja ammattitaitoiset valmentajat

Valmentajan tulee olla sitoutunut nykyistä enemmän pelaajien ja joukkueen kehittämiseen. Liian usein odotetaan parempien "pestien" ilmaantumista, jolloin lasten valmentamista pidetään välivaiheena. Useimmiten vanhemmat ikäluokat houkuttelevat "parhaat" valmentajat, jotka hakevat urakehitystä menestymisen kautta.

5. Lasten valmentamisen vastuusta - "Aikuisten peleissä saa olla ruohokentällä"

Lapsia ja nuoria ei tule valmentaa niin kuin aikuisia. Nuori valmennettava ei saa olla ainoastaan väline valmentajalle ja/tai seuralle vaan hän on päämäärä itsessään. Lapsuudella on arvo sinänsä. Lapsuus nähdään helposti "valmistusvaiheena" varsinaiseen, "oikeaan" pelaamiseen, aikuisten peliin.

Miksi lapsuus saa arvonsa tulevaisuudesta käsin? Lapsuuteen tuodaan tietoisesti asioita, joiden uskotaan olevan lapselle hyödyksi aikuisena. Näin lapsia aletaan valmistamaan aikuisuuteen lapsuusvuosien kustannuksella.

Nopein tapa "aikuistuttaa" lasten joukkue on täyttää se isokokoisilla pelaajilla, jolloin tekniikka voidaan korvata pelikovuudella. Tehojalkapallossa pienet pelaajat istutetaan vilttiketjuun - odottamaan parempia aikoja, kasvamista. Oletko muuten tietoinen, kuinka monta pienikokoista pelaajaa Barcelonan aloituskokoonpanossa pelaa?

Nykyinen järjestelmä aliarvioi lapsen älyllisen kehityksen ja motoriset valmiudet. Lapset kykenevät pelaamaan parempaa jalkapalloa, jos heitä valmennetaan (opetetaan) paremmin. Hyvä lapsivalmennus pitää sisällään jalkapallotietoa ja -taitoa (osaamista) - turvallisuutta, tavoitetietoisuutta, suoritusodotuksia, lämpöä, empatiaa ja lasta aktiivisesti kuuntelevaa valmennusta. Lapsi on aina mahdollisuus, joka elää tässä ja nyt - toivossa.

Valmennuksen suurin ongelma on liian lyhyt lapsuus. Lapsuusaikaa lyhennetään vääränlaisella tehovalmennuksella, taitovalmennuksen ja koordinatiivisten ominaisuuksien kustannuksella. Mitä myöhemmin murrosikä tulee, sitä kauemmin voidaan harjoitella taito-ominaisuuksia. Valitettava fakta kuitenkin on, että viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana biologinen lapsuus - aika ennen sukukypsyyttä - on lyhentynyt noin kaksi vuotta.

Seurat ja valmentajat pyrkivät liian usein omistamaan valmennettavansa, jolloin he ottavat itselleen vanhemmille kuuluvan huoltotehtävän. Seurojen välille on muodostunut tarkkailumekanismijärjestelmä, joka lajittelee lapset ja nuoret "pelitehon" perusteella. Mielestäni tärkeää ei ole se, mistä seurasta tai järjestelmästä pelaaja tulee. Tärkeintä ei ole myöskään se, kuka tekee mitäkin. Tärkeintä on se, miten lapsia ja nuoria valmennetaan. Parhaimmat lapset varataan edustamaan liian usein tiettyjä värejä, jolloin muilla ei ole "oikeutta" käyttää tämän lapsen osaamista - valmentaa häntä.

Lapsia tulee ohjata ja opastaa enemmän kuin asettaa paineen alaisiksi. Pelaajatyytyväisyys on seurausta laadukkaasta valmennuksesta, avoimesta, kannustavasta ja innostavasta ilmapiiristä sekä hyvästä yhteishengestä. Palaute on sitä tehokkaampaa, mitä enemmän se tukee valmennettavan itseluottamusta.

6. Opettamisesta ja oppimisesta

Pelkkä pelaajaura ei riitä valmentajan statuksen saamiseen. Lasten jalkapallovalmennus tulee toteuttaa asiantuntevammin ja päämäärätietoisimmin. Valmennuksen tulisi toteutua opettamisen ja oppimisen säännönmukaisuuksien tuntemisen kautta. Valmennettavan motivointi on tärkeää, ja siinä on keskeisellä sijalla aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus sekä toiminnallisella että tunnetasolla. Lapsen oma aktiivisuus on tärkeää.

7. Vaatimustasosta

Useissa joukkueissa toteutuu vapaan kasvatuksen mentaliteetti, joka on kokenut uuden voimakkaan tulemisen. Tällöin lapsilta tai nuorilta ei vaadita juuri mitään; niinpä oppiminen on vähäistä. Harjoituksissa on levotonta, pelaajien tarkkaavaisuus vähäistä ja valmennettavien motorinen tai taktinen kehitys on vähäistä. Pelaajien tasoerot ovat liian suuret, joka tekee hyvin haastavaksi taktisen ja psykokinesteettisen valmennuksen.

Erityistä huomiota tulee kiinnittää valmennettavan sisäisen motivaation syntyyn. Se syntyy perusteellisemmasta tavoiteorientaatiosta ja jokapäiväisistä pelaaja-valmentaja-keskusteluista.

8. Valmennustoiminnan radikaaliuudistus

Lasten ja nuorten valmennusta tulee uudistaa Hollannin, Portugalin, Ruotsin, Italian, Espanjan tai Ranskan mallien mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että otamme selvää, millä tavalla näissä maissa harjoitellaan ja pelataan. Tämä on meidän kehitystyömme ydin, eli menetelmä, jonka avulla pystymme kopioimaan onnistumisia. Onnistuneen suorituksen mallintaminen auttaa muitakin onnistumaan. Jos yksi valmennettava osaa tehdä jotakin, on mahdollista mallintaa tämä taito ja opettaa muille. Mallintamisessa ongelmaksi muodostuu se, miten pystymme soveltamaan em. harjoitusmetodeita vaatimattomampaan jalkapallokulttuuriin.

9. Pelien tason nostamisesta

Pelien tasoa on nostettava ja turhaa pelaamista vältettävä. Peleihin on valmistauduttava ja keskityttävä paremmin. Pelien alku- ja loppuseremoniat ovat myös liian vaatimattomia.

10. Pelaajien tasoeroista

Pelaajien tasoerot on saatava lähemmäksi toisiaan. On ymmärrettävä, että kysymys on joukkuepelistä - joukkue on yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki. Yksikään "menestyvä" pääkaupunkiseudun lasten tai nuorten joukkue ei ole pärjännyt omilla pelaajilla, vaan kyvykkäitä tai pitemmälle valmennettuja poikia tai tyttöjä on jouduttu "värväämään" muista seuroista. Miksi? Useimmissa joukkueissa on vain muutama nykyjalkapalloa pelaamaan kykenevä pelaaja. Toimiessaan itseään huomattavasti heikompien pelaajien kanssa taitavampi-pelaaja ikävystyy, kun taas huomattavasti itseään taitavampien joukkueessa heikompi ahdistuu. Kyvykkyyden ja harjoitteiden haasteellisuuden välinen suhde on huomioitava. Oppimisen kannalta on oleellista, kuinka haasteellisia harjoituksia uskalletaan toteuttaa.

Menestymisen tunteen kokemiseksi on heikommillekin pelaajille hankittava nykyistä parempi taitotaso. Niinpä heidät on rokotettava jo lapsena taitopistoksella. Myös piiri- ja maajoukkuetoimintaan on asetettava korkeammat taitotasokriteerit. Pätevyyden tunne syntyy joko tietyn tehtävän suorittamisen tai henkilökohtaisen suorittamisen (osaamisen) kautta. Motivaation ja viihtymisen kannalta paras tulos saavutetaan, jos valmennettava on tehtäväorientoitunut. Liian monella pelaajalla on sisäinen kiinnostus lajia kohtaan heikentynyt. Tämä johtaa puolestaan jalkapalloilulliseen identtiteettikriisiin, mikä heijastuu myös pelitapahtumiin - vaikeuksiin suoriutumistilanteissa.

11. Jalkapallo on joukkuepeli

Talenttitoiminnan, akatemioiden ja kykykoulujen huumassa on unohdettu joukkueiden kehittäminen. Joukkueena pelaamista ei korosteta tarpeeksi - osataanko meillä valmentaa enää joukkueita? Joukkueiden kokoonpanot ja pelipaikat vaihtuvat liian usein. Yhä useampi valmentaja ei edes tiedä, ketkä pelaavat hänen joukkuessaan seuraavalla viikolla.

On myös pohdittava, millainen pelitapa kehittää nuoria. Vetäytyvä ja passiivinen pelitapa on merkki yksipuolisesta valmentautumisesta. Huomioidaanko ryhmädynamiikan kehittämistarpeet riittävästi?

Oleellista on ymmärtää, miten ja minkälaisin ohjelmin menestyvät maat toimivat - millaista on heidän valmentaminen ja tuotekehitysprosessi.

[img_assist|nid=293|title=Päätemppu|desc=Kuva Sakari Sunila|link=none|align=undefined|width=386|height=640]

Yhteenveto:

Lasten valmennustoiminnan kehittämisen tulee olla fokuksen keskipisteenä, jolloin nuorempien ikäluokkien valmennus on uudistettava mahdollisimman nopeasti. Yli 14-vuotiaat pelaajat ovat jo pudonneet kansainvälisestä vauhdista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kuinka moni nuorista pelaajista pystyy henkilökohtaisella osaamisellaan ratkaista ottelun?

Pelitulokset kertovat, miten pärjätään kansainvälisellä huipulla - mutta vielä enemmän pelinhallinta ja pelin sisältö. Myös pienkenttien pelien tasoa on kyettävä arvioimaan. Pelikäsityksen opettaminen lapsille on aloitettava aikaisemmin.

Henkilökohtainen taktinen valmennus on aloitettava kahdeksan vuoden ikäisenä. Suomalaisille lapsille pelin lukeminen tuottaa vaikeuksia, jolloin yleistäminen on hankalaa ja informaation työstäminen hidasta. Pelikäsitys on saatava paremmaksi ja pelinlukeminen nopeammaksi.

Pelikäsityksen oppimisprosessi toteutuu riittävästi kun puolustus- ja hyökkäyspelin perusteet omaksutaan syvällisesti aina motivoitumisesta ulkoistamiseen, arviointiin ja kontrolliin saakka. Pelikäsityksellinen kokonaiskäsittely toteutetaan rakentamalla valmennuksellisista tehtävistä monipuolinen ja ehyt kokonaisuus.

Mieti seuraavia asioita:

1. Kenen hallussa pallo on kansainvälisissä peleissä; pidämmekö palloa enemmän kuin vastustajat.

2. Mikä on peli-ideamme:
a) pystymmekö kierrättämään palloa,
b) pystymmekö pelaamaan keskustan kautta,
c) pystyykö keskikenttä pelaamaan ylös päin ja
d) pystytäänkö pelaamaan omaa peliä kansainvälisessä vaudissa.

Suomalainen jalkapallo on jäljessä muun muassa:

1. Haltuunottotekniikassa ja ensimmäisessä kosketuksessa.

2. Monipuolisessa syöttötekniikassa - palloa pelataan liikaa ilmassa.

3. Eteenpäin pelaamisessa - taitotaso ja ennakointikyky ei anna mahdollisuutta pelata riittävän nopeaa peliä.

4. Joukkueena pelaamisessa - nopeat taktiset ratkaisut puolustus- ja hyökkäyspelissä.

5. Pelin avaaminen ja rakentaminen on liian hidasta ja sattumanvaraista.

6. Aluepelin soveltamisessa hyökkäys- ja puolustuspeliin. Myös pelin hahmottaminen on liian hidasta ja pelitapa vanhanaikaista.

7. Lasten ja nuorten peluuttamisessa lähdetään liian usein oman pään suojelemisesta - hyökkäyspelin kehittämiseen tulee kiinnittää enemmän huomiota.

Seuraavissa osa-alueissa suomalaiset eivät pärjää:

1. Taidossa - laadukkaampia syöttöjä pienessä tilassa - nopeammin ja tarkemmin.

2. Pelinopeudessa - yksilöiden taidot eivät riitä joukkueena nopeaan taitopelaamiseen.

3. Potkutekniikassa - potkutekniikan opettaminen ei tapahdu systemaattisesti lasten valmennuksessa.

4. Nopeassa ajattelussa - psykokinesteettisen valmennuksen merkitystä ei ole tiedostettu.

5. Fyysisissä ominaisuuksissa - nopeus, ketteryys ja "nopeusvoima". Murrosikää ja murrosiän jälkeistä vaihetta ei osata hyödyntää riittävästi.

6. Henkisissä ominaisuuksissa - taistelemmeko voitosta riittävästi?

Harjoittelevatko valmennettavamme yhtä paljon ja yhtä hyvin kuin hollantilaiset, italialaiset, espanjalaiset tai ranskalaiset?

Harjoittelua ja pelaamista ei tehdä riittävän vaativissa olosuhteissa. Työtä ei tehdä riittävän pitkäjänteisesti ja työkulttuuri on muuttunut liian nautinnonhaluiseksi. Mikään maailmassa ei voi korvata omaa tahtoa, päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä. Kun pelaaja huomaa kovan harjoittelun vievän lähemmäksi pidemmän aikavälin tavoitetta - tapahtuu kehitystä.

Pettymysten sietokyky ja harjoituskovuus kasvaa, kun valmennettavat opetetaan harjoittelemaan enemmän kontaktilajin luonteisesti - periksi antamattomasti, stressitilanteiden hallintaa, rakentavaa ajattelutapaa sekä rauhoittumis- ja keskittymiskykyä kehittämällä. Huippu-urheilussa pelaajat on myös saatava tekemään sellaista, mitä he eivät halua tehdä.

Enää ei voida syyttää olosuhteita ja taloudellisia resursseja. Halliverkostomme on maailman kattavampia, Suomi on yksi maailman rikkaimmista valtioista ja urheilulukioverkostomme on entistä kattavampi.

Enemmän intohimoa

Valmennustoiminnassa on tärkeintä intohimo. Nyt pelaamiseen ja harjoittelemiseen ei eläydytä tarpeeksi. Liian usein mukana ollaan "kesälajin omaisesti", subjektiivisista syistä, ei jalkapallon itsensä tai joukkueen vuoksi.

Onneksi meillä tanokelaisilla on ollut mahdollisuus työskennellä ulkomaalaisten valmentajien kanssa. Voimme päivittää jatkuvasti tietomme: miten muualla suhtaudutaan jalkapalloon. Pyrimme jakamaan kehittämistyön tuloksia - keskustelu paremmasta tulevaisuudesta jatkuu.