Jokaisella lapsella ja nuorella tulisi olla oikeus turvalliseen ja kannustavaan jalkapalloharrastukseen - hänen omilla ehdoillaan. Mielestäni tämä on upea päämäärä, mutta se toteutuu huonosti Suomessa.

Jalkapallovalmennus on usein epämääräistä toimintaa. Valmennuksen tavoitteita ei ole asetettu valmennettavien kannalta eikä valmennettavien kehitystä arvioida juuri millään tavalla. Kun tietoa ei ole siitä, mihin valmennettavien kohdalla pyritään ja miten siinä on onnistuttu, vanhempien, valmennuksen maksumiesten, on vaikea seurata jälkikasvunsa kehitystä.

Ne vanhemmat, jotka odottavat jälkikasvunsa harrastukselta muutakin antia kuin ajantäytettä, joutuvat pohtimaan, onko suomalainen jalkapallokulttuuri hukannut tulevaisuutensa takertumalla ’joukkojen liikuttamisen’ summittaiseen aatteeseen. Jaan huolen heidän kanssaan.

Jalkapallon leikkimaailmasta

Jalkapallovalmennukseen osallistuu paljon sellaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät tiedä, miksi he harrastavat lajia ja mitä heidän tulisi valmennusprosessissa oppia. Kun järjestelmä ei kykene tavoitteelliseen toimintaan (vrt. musiikkikasvatus, josta tuonnempana), puhutaan epämääräisestä leikki- ja kaverimaailmasta. Siihen kätkeytyy viesti, ettei jalkapallossa tarvitse ottaa vastuuta ja yrittää parastaan. Tällainen järjestelmä aliarvioi lasten ja nuorten oppimishalua ja osaamisen nälkää.

Leikki on lapsen kannalta tärkeämpää ja vakavampaa (!) kuin nykyjärjestelmä antaa ymmärtää. Lapsen aivojen limbisellä alueella tapahtuu syvällisiä kytkentöjä, jotka antavat leikille vahvan emotionaalisen luonteen. Leikki on lapsen työtä. Leikin avulla lapsi oppii hahmottamaan myös jalkapalloilullista todellisuutta. Minulle ’kaikki pelaa’ merkitsee osallistumista, sitä että kaikki yrittävät parhaansa, myös valmentajat. Ilman tällaista viitekehystä ’jalkapalloleikki’ menettää merkityksensä. Ei saa sallia, että valmentaja ohjaa ryhmäänsä ilman paitaa varvassandaalit jalassa ja puhuu kännykkäänsä - selkä kohti valmennettavia.

1. KEHITYSTYÖTÄ TARVITAAN

Vertailu osoittaa, että lasten ja nuorten joukkueiden harjoitusten organisointi ja pelaaminen ei ole jalkapallossa samalla tasolla kuin jääkiekossa. Kausisuunnittelu, harjoitusten johtaminen, lajitietämys, taktinen valmennus, pelaajien roolittaminen eli pelipaikkakohtainen valmennus, pelaajien seuranta ja muu pitkäjänteinen toiminta ovat kehittyneet jääkiekossa jalkapalloa pidemmälle.

On perusteltua väittää, että suomalaisessa jalkapallossa alisuoritetaan ja että se on passiivisen valmennuskulttuurimme vääjäämätön seuraus. Muutos on mahdollinen, jos tunnustetaan valmennuksen puutteet ja avataan väylät luovalle kehittämistyölle. Tärkeää on nostaa lasten ja nuorten valmennuksen osaamisen tasoa, siis valmennuksen laatua, lähemmäs jääkiekon tasoa – ja jalkapallokulttuurimaiden tasoa. Joukkueurheilussa on olennaista, että mahdollisimman moni saa hyvää valmennusta ja voi oppia jalkapallon perusasiat. Nykyjärjestelmässä joukkueiden pelaajien sisäiset tasoerot ovat uskomattoman suuret. Ei ole ihme, jos pudokkaiden määrä kasvaa.

Jalkapalloilijoiden kasvattaminen ei ole kuitenkaan ainoa asia, jonka vuoksi valmennuksen kehittäminen on aiheellista. Hyvä valmennus tukee valmennettavien muutakin kasvua kuten itsetunnon kasvua ja sosiaalisten taitojen oppimista.

Lapsen oman tahdon huomioimisesta

Lapsen oman tahdon ja persoonan huomioiminen on tärkeää. Lapsesta ei pidä väkisin vääntää jotakin, mitä hän ei itse halua. Kunkin valmennettavan jalkapallo-osaaminen on omaleimaista ja persoonallista, joten myös motoristen taitojen opettelu ja kehittely perustuvat yksilölliseen konstruointiin.

Valmennuksen suuri haaste on aktivoida jokainen valmennettava, sillä asenne ja taidot, yrittäminen ja osaaminen kulkevat käsi kädessä. Tämä on mahdollista, jos valmennettava kohdataan vahvuuksineen ja heikkouksineen ja hyväksytään omana itsenään.

Lapselle tulee myös turvata oikeus omistautua jalkapalloilulle, tehdä siitä itselleen tärkeä asia, harjoitella tavoitteellisesti ja nauttia kehityksestään ilman, että hänet leimataan yli-innokkaaksi.

Arvioinnin merkityksestä

Arviointi on valmennuksen työkalu, jolla valmentaja saa tietoa valmennettavien kehityksestä. Valmentajan on kyettävä selvittämään, miten kukin valmennettava on edistynyt tietyssä vaiheessa ja tietyssä ajassa. Jos hän ei kehity, on kyettävä tunnistamaan, miksi hän ei kehity ja mitä tulee tehdä toisin.

Valmennettavien arvioiminen on myös valmennuksen onnistuneisuuden arviointia. Tästä syystä jokaisen valmentajan tulee kyetä jatkuvasti kehittämään toimintaansa ja myös tekemään valmennuksen tavoitteiden kannalta mielekkäitä valintoja. Jos valmennus käsitetään laajana tavoitekokonaisuutena, arviointi antaa paitsi tilannekuvan siitä, missä ollaan, myös suunnan, mihin tulisi edetä.

Arviointi on myös motivointikeino, sillä valmennettavat panostavat niihin tehtäviin ja suorituksiin, joita valmentajan tiedetään arvioivan. Valmennettavien kehitystä tulee testata 3-4 kertaa vuodessa. Testit ovat tärkeä osa arviointia.

Valmennuksen ydintehtävä

Nykyaikaisen jalkapallovalmennuksen tulisi tunnistaa lapsen henkisen ja fyysisen kehityksen vaiheet. Hyvä lapsivalmennus pitää sisällään tavoitteellisuutta, suoritusodotuksia, turvallisuutta ja lämpöä. Lapsivalmennuksen ydintehtävä on kuitenkin jalkapallon perustietojen ja -taitojen siirtäminen, opettaminen, valmennettaville.

2. OPPIMISESTA JALKAPALLOSSA

Lapsivalmennuksessa kaivataan järjestelmällistä, oikein ajoitettua ja innostavaa opetuskulttuuria. Oppiminen johtaa uuteen osaamiseen. Osaamisen elämykset puolestaan vahvistavat valmennettavan sisäistä motivaatiota, joka pitää yllä harjoitteluintoa sekä tutulla valmennuspolulla että valmennettavan etsiessä lisää haasteita.

On tärkeää, että valmennus tuottaa asetettujen tavoitteiden mukaista oppimista. Oppiminen voidaan määritellä prosessiksi, jossa oppija muuntaa kokemuksiaan siten, että hänen tiedoissaan, taidoissaan ja asenteissaan tapahtuu pysyviä muutoksia.

Oppiminen jalkapalloilussa on muun muassa:
1. tietojen ja taitojen lisääntymistä,
2. sitä, että muistaa asiat ja pystyy toistamaan ne tarvittaessa,
3. sitä, että pystyy soveltamaan opittuja tietoja ja taitoja pelissä,
4. asioiden ymmärtämistä,
5. ajattelun muuttamista, sitä, että näkee jonkin asian uudella tavalla,
6. sitä, että kehittyy pelaajana.

Oppiminen on tekniikkalaji

Lapsen oppiessa uuden harhautuksen hän oppii sen eri liikekuvamallien kokeilemisen kautta. Hän kokeilee aluksi, miten jalat, kädet ja lantio kulloinkin asetetaan. On tärkeää, että tässä vaiheessa liikekuvamallit opetetaan mahdollisimman hyvin. Harjoittelemalla harhautusta riittävästi valmennettava unohtaa yksittäiset liikeosat - ne automatisoituvat. Vähitellen harhautus sujuu vaistomaisesti ja pelaaja voi keskittyä nauttimaan taitopelaamisesta. Sama pätee kaikkeen oppimiseen.

Myönteisistä oppimistuloksista

Oppimista ei saa ymmärtää yhdensuuntaisena omaksumisena. Lapselle tulee viestittää, että hänen tekemänsä havainnot ja pohdinnat jalkapalloilun parissa ovat tärkeitä. Myönteiset kokemukset itsestä oppijana vaikuttavat myöhempiin oppimistilanteisiin.

Tietenkin tärkeintä jalkapallo-osaamisessa on se, miten uutta taitoa hyödynnetään ja kehitetään pelissä, ei se, millä tekniikalla taito on opittu. Harjoituksissa on yhtä aikaa jokseenkin yhtä monta erilaista kehittelyä kuin joukkueessa on pelaajia.

Oppimisen ilosta

Nykyjärjestelmä ei anna kenenkään onnistua liikaa. Sellainen lapsi tai nuori, joka on käynyt ahkerasti harjoituksissa, harjoitellut omatoimisesti ja tähdännyt päämäärään, kohtaa ennen pitkää inhorealismin ivalliset kasvot.

3. MUSIIKKIOPISTOSSA OPITAAN

Jos lapsi opiskelee vuoden musiikkia, nähdään hyvin selvästi, mitä hän on oppinut. Mutta meillä voi olla viisi vuotta jalkapalloa pelannut lapsi, joka ei osaa ponnauttaa palloa 20 kertaa jaloilla. Hän ei osaa myöskään perussyöttöjä, kuperkeikkaa - puhumattakaan kuperkeikasta takaperin. Minun mielestäni tähän ei voi olla reagoimatta.

Ero johtuu siitä, että opistolla opettaa ammattilainen. Suomi tuottaa suuren määrän maailman huippuja musiikissa. Siksi en usko urheilussakaan selitykseen, että meillä on niin pieni väestöpohja. Uskon sen sijaan, että meillä hukataan valtavasti potentiaalia!

Tavoitteellisuuden merkityksestä

Musiikinopiskelijoille korostetaan toiminnan tavoitteellisuutta ja vakavasti ottamisen periaatetta. Eikö jalkapallokin voi olla samanaikaisesti sekä haastavaa ja tavoitteellista että henkisesti hyvällä tavalla lapsen kasvua tukevaa. Eihän lapsi mene soittotunnillekaan vain ’pelailemaan’ eikä soittoläksyn harjoittelemista kotona pidetä paheksuttavana yli-innokkuutena. Musiikkiopistojen toiminta perustuu tasokursseihin, järjestelmään, joka opiskelijan on läpäistävä.

Musiikkiopistossa ei voi ’hengailla’. Ellei tiettyä tasoa saavuteta tietyssä ajassa, opiskelija menettää oppilaspaikkansa. Näin jokainen opiskelija joutuu jatkuvan arvioinnin kohteeksi, sillä arviointi on muodossa tai toisessa aina mukana musiikin muodollisessa koulutuksessa. Arviointi ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan sillä on omat tehtävänsä musiikkia opiskelevien lasten ja nuorten kehityksessä ja motivoinnissa.

Miten osaaminen siirtyy oppilaisiin musiikkiopistossa

Musiikin opettamisessa painotetaan tiedon toiminnallista, situationaalista ja sosiaalistavaa luonnetta. Ajatuksena on, että oppiminen muistuttaa vanhanajan mestarin ja oppipojan yhteistyötä. Lapsi oppii uusia tietoja ja taitoja ollessaan vuorovaikutuksessa itseään osaavampien henkilöiden kanssa. Oppiminen pyritään muokkaamaan oppilaan itsenäiseksi toiminnaksi kussakin erillisessä oppimistilanteessa. Näin syntyy oppilaan uutta osaamista, jossa tiedot ja taidot ovat sulautuneet uudeksi kokonaisuudeksi.

Oppimisprosessi on vastavuoroinen prosessi

Opettaja opettaa oikean tekemisen mallin ja sen jälkeen oppilas ottaa opettajan roolin ja toistaa oppimisen kohteena olevan asian. Mestari ohjaa oppipoikaa, kunnes vetäytyy taka-alalle.

4. PUUHASTELU SEIS!

Lasten ja nuorten jalkapallossa annetaan liian usein viesti, ettei kentällä tarvitse kantaa vastuuta oman paikan täyttämisestä yrittämällä parhaansa. Niinpä yli-innokkaat saavat hoitaa homman. Muiden tehtäväksi jää tunnelmoida siitä tuloksesta, mitä näillä eväillä saadaan aikaan.

Omistautumisesta

Yhä useampi joukkue koostuu entistä suuremmasta pelaajamäärästä. Tämä on vaikuttanut valmennukseen: usein valmennettavia kohdellaan ikään kuin liukuhihnalla kulkevina mekaanisina esineinä. Jos tällaisen käsittelytavan sallitaan tunkeutua joukkueeseen, valmennuksessa ei enää oteta huomioon valmennettavien yksilöllisiä eroja ja omaa tahtoa.

Mielestäni valmennuksen tulisi kehittyä toiseen suuntaan kohti yksilöllisyyden ja erilaisuuden kunnioittamista. Yhtä kyseenalaista on pelipaikkojen jatkuva vaihtaminen sen vuoksi, ettei kenellekään tulisi paha mieli ja ettei kukaan pääsisi loistamaan vaikkapa maalinteossa. Kun ei ole mitään tavoitteita, hauskuutta korostetaan yhä enemmän, ettei kukaan erehtyisi ottamaan pelaamista liian vakavasti kuten monien valmentajien käyttämä ilmaisu kuuluu.

Minä ajattelen aivan toisin. Mielestä valmennettavia tulee päinvastoin yllyttää omistautumaan harjoittelulle, asettamaan taidollisia tavoitteita ja nauttimaan kehityksestään. Omistautuminen, innostuminen ja onnistuminen ovat urheilun ajattomia hyveitä!

Lopuksi

Parhaat oppimistulokset saavutetaan, kun kyetään kasvattamaan nuoren pelaajan kaikkia ominaisuuksia monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti. Tavoitteena on silloin vahva ja leveä taitopohja, jolta valmennettavan on mahdollista ponnistaa kohti huippujalkapalloa. Samalta pohjalta lapset ja nuoret saavuttavat myös lajeista riippumattoman yleisliikunnallisen osaamisen, josta luontevasti kumpuaa elinikäinen liikuntaharrastus.