Viime aikojen valmennuskeskustelujen ja etenkin valmennuskoulutuksen pääteemana on ollut pelikäsityksen kehittäminen. Hyvä niin, sillä pelikäsitys (ja pelaamaan oppiminen) on liian pitkään ollut se osa-alue, johon Suomessa ei olla ymmärretty panostaa. Näin jälkeenpäin jopa huvittaa se aika, jolloin oltiin (ja osittain ollaan vieläkin) sitä mieltä, että EI pelikäsitystä voi opettaa, koska se on muka enemmänkin synnynnäistä lahjakkuutta, sanotaan myös, että se taito lukea peliä joko on tai sitä ei ole. Toinen pitkään kytenyt harhakuva on ollut se, että pelikäsitys ja sen opettaminen ymmärretään taktiikkana (sanotaan: ”ei taktiikkaa voi opettaa alle 12-vuotiaille”), jolloin ihmetellään, että mitä järkeä on opettaa ”taktiikkaa” pienen kentän joukkueille, että sen aika on vasta kun siirrytään isolle kentälle. Tästä syystä tämän ajattelumallin valmentajakunta on keskittynyt vain perustaitojen hiomiseen, sen sijaan, että löytäisivät perustaidolle jonkun käyttökohteen pelissä. Lopputulema on sitten se, että pelaaja on isolle kentälle siirryttäessä ehkä perustaitava, mutta ei osaa hyödyntää perustaitojaan joukkuepelin kontekstissa, koska ei osaa lukea peliä – ei tunnista pelissä tapahtuvia tilanteita.

Aloitusikä

Alavaikon mainiota kirjoitusta voisi laajentaa kysymällä ”Milloin tulee harjoitella?”

Koska sitten on hyvä aloittaa esimerkiksi pelikäsityksen opettaminen? Tähänkään kysymykseen tuskin löytyy ainoata oikeata vastausta, mutta mielestäni sen opettaminen kannattaa aloittaa heti ensimmäisestä treenistä alkaen. Kyllä, luit aivan oikein – jos pelaaja aloittaa futaamisen 5-vuotiaana, niin pelikäsityksen opettaminen/oppiminen alkaa 5-vuotiaana. Mitä sitten voi opettaa näinkin pienille vasta-alkajille? No ainakin sitä jalkapallon perusvalintatilannetta, että koska kannattaa syöttää ja koska kannattaa kuljettaa itse tai miten pystyy auttamaan pallollista kaveria parhaiten (syöttövarjo). Tärkeä rooli pelaamaan oppimisessa on valmentajalla, kuinka aktiivisesti valmentaja on mukana pelitaitoharjotteissa. On liian helppoa laittaa klassinen ”loppupeli” pyörimään kuin se, että opettaisi näinkin pienille (välillä peliä keskeyttäen) oikeita pelin ratkaisumalleja. Ei 5-vuotias tyhmä ole, käyttämällä kyselytekniikkaa tyyliin ”miten tässä pelitilanteessa kannattaisi toimia?”, huomaat saavasi pelaajalta vastaukseksi oikean ratkaisumallin. Kyllä 5-vuotias Ville ymmärtää sen, että jos viidestä kuljetuksesta on tullut viisi pallonmenetystä, niin silloin valintana voi olla myös syöttäminen. Kyselytekniikan rinnalla voisi kulkea tässä esimerkissä ”vapaan pelin” muuttaminen niin, että ennen maalintekoa on tehtävä yksi syöttö, joka ”pakottaa” pelaajat ajattelemaan pelissä myös syötön valintaa (pelkän kuljettamisen sijaan).

”Epäilevät tuomaat” ehkä nostavat jo sormea sanoen ”eikö tässä ole kyse jo luovuuden ”tappamisesta”, annetaan lasten pelata ja jos joku pelaaja haluaa kuljettaa niin kuljettakoon, ei tapeta sitä halua näin nuorena”.

Kyse on  pikemminkin pelitilanteiden tunnistamisen opettamisesta ja hyvien peliliikkeiden tekemisestä. Totta kai pitää antaa lasten kuljettaa palloa ja totta kai ”suurin osa” peliajasta kannattaa antaa pelata (ja antaa pelaajien oppia virheistä), MUTTA totta kai kannattaa välillä puuttua peliin ja ”myydä” muita ratkaisuvaihtoehtoja eli opettaa pelaamaan.

Painopisteajattelu vs. monipuolisuus

Alavaikon kysymys ”kuinka käyttää rajoitettu tuntimäärä mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla?” on jo erittäin haasteellinen. Se aika mikä ollaan joukkueen kanssa harjoituksissa ei ole loppujen lopuksi järin suuri esimerkiksi viikko-, kuukausi-, tai edes vuositasolla. Koska kaikkea ei voi opettaa kerralla on tehtävä valintoja opetettavien asioiden suhteen. Kannattaisiko todella laittaa koko harjoittelun painopistettä enemmän pelin opettamiselle/oppimiselle ja jättää perustaitojen hieronta enemmän pelaajien vastuulle. Näytettäisiin perustaitoharjoittelun oikeat liikemallit ja annetaan ne kotiläksyinä pelaajien tehtäväksi. Kuinka moni pelaaja ostaisi tämän ajatuksen ja kävisi omalla ajalla tekemässä niitä? Toki säännöllisin väliajoin tehtäisiin joukkueharjoituksissa ”tsekkaus”, missä mennään perustaitojen suhteen.

Painopisteajattelun kautta vai monipuolisuusperiaatteella? Kysymystä voisi miettiä esimerkiksi sitä kautta, että kuinka paljon käytän aikaa esimerkiksi 1 vs 1 –tilanteiden opettamiseen (jonka olen pilkkonut pallollisen ja pallottoman pelaajan kannalta) ja koska siirryn 2 vs 1 harjotteisiin ja siitä eteenpäin. Harjotellaanko viikolla 1 painotetusti 1 vs 1 tilanteita jokaisessa kolmessa harjoituksessa ja jos harjoitellaan, niin jatketaanko samaa teemaa myös viikolla 2. Koska ”päästän irti” 1 vs 1 teemasta ja keskityn 2 vs 1 problematiikkaan? Pelkäänkö sitä, että jos toistan 1 vs 1 teemaa, niin pelaajat kyllästyvät siihen (leipääntyvät)? Osaanko muuttaa samaa 1 vs 1 teemaa pienillä sääntömuutoksilla tai alueen kokoa muuttamalla tai maalin kokoa/paikkaa muuttamalla harjoituksen sellaiseksi, että siinä olisi samanaikaisesti sekä ”punainen lanka” että Alavaikon mainitsema ”yksinkertaisen monimutkainen”, mutta myös pelaajia motivoiva lähestymistapa. Vai lähestynkö sittenkin asiaa monipuolisuusperiaatteella: viikolla 1 teetätän maanantaina 1 vs 1 harjotteita, keskiviikkona monipuolisuutta ihannoiden siirryn jo 2 vs 1 harjotteisiin ja perjantaina on vuorossa 2 vs 2 harjotteet. Toistan saman ohjelman viikolla 2 ja viikolla 3. Teen johtopäätöksiä ennen viikkoa 4 ja ehkä huomaan (ehkä en), että mikään em. teemoista ei olekaan mennyt eteenpäin?

Valitsen sitten painopisteajattelun tai monipuolisuuden, niin joka tapauksessa systemaattisesti tekemällä saan varmasti hyviä tuloksia. En vedä siis ”taikurin hatustani” mielivaltaisesti erilaisia harjotteita, vaan löydän ”punaisen langan” harjoittelulle. Käytän edes sen verran aikaa harjottelun ja harjotteiden suunnitteluun, että saan toimintaan järkeä, ajatusta ja perusteltua tekemistä. Tämä kaikki siksi, että olen pelaajia varten ja olen antamassa pelaajille työkaluja myös myöhempää oppimista varten. Ymmärrän sen vastuun joka valmentaminen asettaa minulle ja teen parhaani sen mukaan. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä ja kuinka paljon pelaaja oppii eikä se mitä minä valmentajana tiedän.